Antti Lindström 98B

Juustoni

"Oih", kuului juustosta aika ajoin, "Voih" se äänteli joskus. Ja kun oli oikein
hiljaista, saattoi juustosta kuulla pientä piiperrystä: "Olen yksin, niin yksin".
Juusto oli kaappini hyllyllä ollut jo kolmisen vuotta, tai ainakin niin kauan,
etten enää muistanut mistä se siihen oli tiensä löytänyt. En muista myöskään
sitä, kuinka kauan olin juustostani ääniä kuullut: sen kanssa aikaa viettänyt
kuunnellen, ihmetellen.

Olin uteliaasta luonteestani huolimatta päättänyt, etten koskisi juustoon
veitsellä, tai muulla tavoin sitä vahingoittaisi. Sen sijaan vietin sen kanssa
paljon aikaa; pidin sitä sylissäni, halailin ja silittelin. Silti juuston ääni
aina sanoi "Oih ja Voih, olen yksin". Ihmettelin sitä kovasti, sillä yritin aina
parhaani mukaan helliä juustoa: huolehdin siitä, halasin sitä, pidin hyvänä ja
silitin.

Vaikka kaikkeni tein, ei juuston mieli muuttunut, vaan se jatkoi loputonta
valittamistaan. Pitkän ajan kuluessa kiukkuni nousi mieleeni niin, että kerran
otin käteeni suurimman veitsen, jonka veitsikaapistani löysin, ja iskin sillä
vihoissani juuston halki.

Ihmetykseni oli suuri, kun juuston yhdestä kuplasta kömpi esiin pieni mies: pienempi
kuin ketään, jonka olen aikaisemmin tavannut. Olin vihoissani leikannut veitselläni
hänen peukalonkyntensä, mutta siitä huolimatta mies oli iloinen kun oli päässyt ulos
juustostaan: hän ei enää valittanut, ja viimeinenkin kyynel kuivui poskelle pian.
Laitoimme laastarin hänen sormeensa, ja se paranikin pian.

Nykyään syömme usein juustoisia voileipiä teekupposen äärellä, ja juttelemme
hartaasti omiamme, vanhat ystävykset.